10.10. vietetään Aleksis Kiven päivää, siniristiliput liehuvat (toivottavasti..) kautta maan. Päivän sankari oli suomen kielisen kirjallisuuden edelläkävijä, tämä tapahtui vasta 1860-luvulla. Miksi vasta silloin? Mikä oli tuolloin suomen kielen asema 1800-luvulla?
Ehkä ratkaiseva muutos nykyisen Suomen alueen kielioloissa oli se, että meistä tuli vuonna 1808 osa Venäjää. Haminan rauha solmittiin vasta syyskuussa 1809, mutta Venäjä aloitti uuden osansa aktiivisen sopeuttamisen uuteen tilanteeseen Porvoon valtio- tai maapäivillä jo puoli vuotta aiemmin. Kielitilanne oli se, että noin 85 % kansasta puhui jotain monista suomalaisista murteista (yleiskieltä ei vielä ollut), mutta eliitti eli hallinto, kauppa, kulttuuri ja korkeampi koulutus olivat lähes kokonaan ruotsin kielisiä. Ns. kansan kieli löydettiin osaltaan suomen kielisen kansanrunouden kautta, kun Lönnrot yhtenä monista, mutta etunenässä, alkoi sitä kerätä. Eliel Lönnrot kuului ns. Lauantaiseuraan, johon kuuluivat mm. myös J.L. ja Fredrika Runeberg, J.V. Snellman, Zachris Topelius ja Fredrik Cygnaeus. He ja monet muut seuraa lähellä olleet loivat kansallista suomalaisuutta 1800-luvun mittaan. Toki he kaikki olivat äidinkieleltään ruotsin kielisiä, suunnilleen kaikki kuitenkin puhuivat tai oppivat puhumaan myös suomea, kuka paremmin, kuka huonommin. Kuvaavaa on ehkä se, että Johan Ludvig Runeberg ei ollut vain merkittävä suomalainen runoilija ja kirjailija , vaan hän oli hyvin tunnettu ja luettu myös Ruotsissa.
Suomen kieli sai tarttumapintaa yhteiskunnassa pitkin 1800-lukua. Merkittävä uudistus oli suomen kielisen opettajaseminaarin perustaminen Jyväskylään vuonna 1863 upouuden kansakoululaitoksen tarpeisiin. Näin koko kansan sivistäminen sai merkittävästi vauhtia. Tämä ei vielä auttanut Alexis Stenvallia lyömään läpi suurempaan tietoisuuteen (Aleksis Kivi oli hänen kirjailijanimensä). Kivi (1834-72) sai valtionpalkinnon näytelmästään Nummisuutarit vuonna 1865, häviäjinä samassa kisassa olivat mm. J.L. Runeberg ja A. Oksanen eli August Ahlqvist, suomen kielen professori ja Kiven myöhempi julma kriitikko. Jos joltakin, niin Kiveltä odotettiin ensimmäistä suomen kielistä romaania. Kun Kiven Seitsemän Veljestä ilmestyi 1870 neljän vihkosen koosteena, oli sen vastaanotto täysin kahtalainen. Jotkut puolustivat Kiven kirjallista ilmaisua, joillekin se oli lähes ilmestyskirjan peto. Suomen kieltä ei kaikissa piireissä nähty riittävän arvokkaana korkeakirjallisuuteen. Toisille veljesten ”värikäs” elämän kuvaus oli liikaa. Kiven suurin teilaaja oli August Ahlqvist. Hänelle ei riittänyt teoksen runttaaminen, vaan Ahlqvist kävi kirjallisesti käsiksi myös Kiven henkilöön. Jo aiemmin sairaalloinen Kivi romahti henkisesti ja fyysisesti ja joutui Lapinlahden sairaalaan. Sieltä hänet keväällä 1872 kotiutettiin veljensä Albertin luo Tuusulaan, jossa hän kuoli vuoden viimeisenä päivänä. Kivi ei itse nähnyt romaaniaan yhtenäisenä kirjana, se julkaistiin vasta 1873.
Suomi oli kielellisesti jo aivan eri tilanteessa, kun Armas Einar Leopold Lönnbohm eli myöhemmin Eino Leino (1878-1926) aloitti kirjallisen uransa. Paltamossa Kajaanin lähellä syntyneen pojan ensimmäinen runo julkaistiin 1890 veljensä Oskar Lönnbohmin päätoimittamassa Hämeen Sanomissa, kun Eino opiskeli Hämeenlinnan lyseossa. Hänestä tuli ylioppilas jo 16-vuotiaana, jonka jälkeen Leino meni opiskelemaan Helsinkin yliopistoon, jossa kuitenkin opinnot pian unohtuivat, kun piti elää taiteilijan elämää. Hän kulkeutui itseään 15-20 vuotta vanhempien nuorsuomalaisten taitelijoiden ja poliittisten ajattelijoiden joukkoon, Päivälehdestä tuli hänen tärkeä ryhmänsä. Tässä näkyy vuosisadan kestänyt suomen kielen kehitys. 1800-luvun alussa ajatus suomen kielestä kulttuurissa alkoi itää, 1860-70-luvuilla tehtiin ensimmäisiä näytelmiä ja romaaneja, kun 1890-luvulla alettiin myös suomeksi puhua yhteiskunnallisista asioista ja tasa-arvon puutteista sekä jopa Suomen itsenäisyydestä.
Eino Leino teki kansallisromanttista runoutta, kirjoitti historiallisia kirjoja ja näytelmiä (joissa hän usein kuvasi kansakunnan sen hetkistä kehitystä) ja koko ajan kirjoitti koko ihmisyyttä luotaavaa runoutta. Suomen mielisyys ja suomalaisen linjan etsiminen oli hänelle aina tärkeää. Itsenäisyyden saavuttaminen 1917 oli Leinolle tietysti tärkeä, mutta loppuvuonna 1917 hän hyökkäsi voimakkaasti vasemman äärilaidan kumoushankkeita vastaan. Heti sodan jälkeen 1918 Leino ajoi punaisten rivimiesten ja -naisten armahdusta ja sovintoa.
Nuorena alkanut huvielämä alkoi painaa Leinoa jo alle nelikymppisenä. Suomesta hän ei kokenut saavansa ansaitsemaansa arvostusta ja tukea. Hän jopa aikoi hakea Viron kansalaisuutta. Taloudelliset huolet ja ajoittainen raskas juominen heikensivät terveyttä edelleen ja hän kuoli 47-vuotiaana nykyisen Tuusulan Nuppulinnassa 1926. Arvostuksesta kertoo se, että Leino sai valtiolliset hautajaiset, mukana mm. presidentti Relander. Ensimmäiset valtiolliset hautajaiset sai muuten Leinon edeltäjä Juhani Aho, mutta se on kokonaan toisen kirjoituksen aihe...
lisää aiheesta opastamallani kävelykierroksella Tuusulan Rantatiellä10.10. 2020 klo 12
https://www.facebook.com/events/1823282291156683
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti